Elämysmatkailua Hampurissa (26.4.2042)

Hilde alkoi käydä kalpeaksi. Hän meni soittamaan lääkärille ja pyysi tätä tulemaan erinomaisen nopeasti. Yksityiskoneen oli määrä kuljettaa hänet Hampuriin parissa tunnissa. Kuultuaan, mitä Raban oli sisäänsä kiskonut lääkäri käski heitä ottamaan varmuuden vuoksi yhteyden vielä paikalliseenkin lääkäriin: "Lääkkeiden ja viinan yhteiskäyttö on hyvin vaarallista. Oksetuslääke aiheuttaa helposti kuivumisen. Hänet on saatava sairaalaan tiputukseen."

Hilde oli niin huolissaan, ettei muistanut edes kysyiä Fredrikiltä, miksi ihmeessä tämä oli pitänyt oksetuslääkettä viinakaapissaan, ja miksi tämä ei ollut tarkistanut pullosta mitä vieraalleen juotti.

Fredrikinkin kannalta olisi varmasti parasta keskittyä selityksen etsimiseen. Jos Raban Faust menettäisi henkensä oksennuslääkkeeseen, sietäisi Ferdrikillä olla vähintään henkilökohtainen Blackbird kuljettamassa hänet ulos maasta. Führer Faust tuskin laittaisi veljensä kuolemaa pelkän inhimillisen vahingon piikkiin.

Leppoisa loma Hampurin maaseudulla oli muuttunut viiltäväksi tragediaksi, jonka huonoimmassa mahdollisessa lopputuloksessa kaikki kärsisivät.

"Mitä hittoa se apomorfiini edes siellä pullossa teki. Tai pikemminkin.. Mitä se minun viinakaapissani teki? Lääkekaappiinhan se kuuluu." Fredrik murahti katsoessaan lääkekaappinsa sisältöä. "Täältä puuttuu vähän muutakin." Fredrik totesi kävellessään viinakaapillensa. Tällä kertaa toinen pullo oli koskematon. Ja se oli onni onnettomuudessa. Siirtäessään pulloa jossa luki 'Fentanyyli' takaisin lääkekaappiin puhelin soi. "Fredrik Van Sandenburg puhelimessa. Aivan. Kyllä.. Ei. Kyseessä oli myrkytys. Faust oli saannut vääränmerkkistä insuliinia." Fredrik selitti taidokkaasti lehdelle ja katseli kädessään olevaa pulloa.

Laitettuaan Fentanyylipullon ja tarkastettuaan ettei muita myrkkyjä ollut juomakaapissa, Fredrik lukitsi kaapin ja meni Hilden luokse. "Madame, löysin myös Fentanyylipullon paikalta. Se oli onneksi koskematon. Jos hän olisi juonnut sen, ei olisi enään minkäänlaisia toiveita. Fentanyyli on sata kertaa morfiinia vahvempaa. Nyt sekin on turvallisesti lääkekaapissa." Fredrik selitti vihdoin löydettyään Hilden.

Hilde nyökkäsi kalpeana: "Mitä ne lääkkeet edes tekivät teidän viinakaapissanne?" nainen kysyi epäuskoisena. Tämä ei olisi ensimmäinen kerta kun joku yritti hankkiutua eroon Rabanista... toisaalta Fredrik vaikutti olevan oikeasti vilpittömän pahoillaan.

Hetken päästä käytävään ilmestyi hengästynyt Jochim. Poika pinkoi äitinsä luo ja osoitti sormella sinne, mistä oli tullutkin: "Äiti, ulkona on kamalasti helikoptereita! Yksi laskeutui pihalle!"
"Se on varmasti mediheli... ohjaa heidät tänne, Jochim." Hilde sanoi ja vilkaisi Fredrikiä kummissaan: "Mistä lehdistö jo nyt sai tietää? Ne muut kopterit ovat taatusti lehdistöä... teillä on sangen uteliasta palvelusväkeä." Hilde hymähti. Samaan aikaan Jochim pääsi käytävän päähän ja viittoi jotakuta tulemaan. Portaita ylös juoksi neljä ensiapuhoitajaa paareineen, ja heidän takanaan kuusi aseistautunutta Puolueen sotilasta.

Kesti tuskin viittä minuuttia, kun Rabania jo siirrettiin pihamaalla lääkintähelikopteriin. Järkyttynyt Hilde ja Jochim ohjattiin hänen mukaansa. Neljä Puolueen sotamiestä meni lääkintähelikopteriin, kaksi kääntyi Fredrikin puoleen: "Herra Van Sandenburg-Della Chiesa! Siirtykää kanssamme välittömästi Puolueen kopteriin!" toinen sotilaista huusi nousevan helikopterin räpätyksen ja humisevan ilman yli. Kauemmaksi pihalle oli laskeutunut Puolueen tunnuksia kantava armeijan helikopteri.

Fredrik oli yhtä kalpea kuin Hilde: "En tiedä.. Jos.. Niin.. Se liittyy vaimooni." Fredrik vastasi. Hänellä ei todellakaan ollut mitään syytä hankkiutua eroon Rabanista.. Enemmänkin Führeristä.

Fredrik katseli kun hetken päästä Jochim ilmestyi ja kuunteli tuskastuneena puhetta Helikoptereista. "Jos joku kysyy olen ottanut arsenikkia ja makaan ruumisarkussa takapihalla." Fredrik tokaisi ja kääntyi taka-ovea päin. Kuitenkin pari sotilasta pysäyttivät hänet ja huokaistuaan pitkään hän alkoi kävelemään pihalle. Ei auttanut vastustella, ei. Fredrik vastaan kaksi sotilasta? Sehän olisi epäreilua sotilaille. Yksi kahta vastaan. Sotilasraukoilla ei olisi mahdollisuuksia.

"Mihin viette minut?" Fredrik kysyi mutta ei saannut vastausta. Hän kuitenkin huomasi pian että he olivat kulkemassa Germanian suuntaan. Häntä joko vietiin Führerille tai jollekkin vähäpätöiselle kenraalille kuultavaksi.

Sotilaat kopterissa eivät puhuneet Fredrikille mitään, istuivat vain penkillä aseet kourissa. Heitä oli niiden kahden Fredrikin hakeneen lisäksi vielä neljä sekä kuski kopterissa.

Matka kesti aimo tovin, ja oli myöhäinen iltapäivä kun kopteri viimein laskeutui. He olivat saapuneet jonkinlaiseen sotilastukikohtaan, ja Germanian lähellä ei muita ollut kuin Puolueen pääkallopaikka.

Tukikohta oli valtavan iso ja se oli aidattu korkealla piikkilanka- ja sähköaidalla. Median koptereilla ei ollut asiaa alueen ilmatilaan, mutta niitä saattoi erottaa kauempana. Fredrik ohjattiin sisään alueen suurimpaan rakennukseen, joka kohosi Germanian tyylille uskollisena ja valkeana muita tukikohdan rakennuksia korkeammalle.

Vaaleassa eteishallissa Fredrikiä odotti kahden upseerin ja neljän sotilaan ryhmä. Ensimmäinen upseereista, vanhempi mies, ojensi Fredrikille kätensä: "Herra Van Sandenburg-Della Chiesa. Tätä tietä." upseeri osoitti ja lähti kulkemaan Fedrikin edellä. Hän johdatti vanhan miehen kirkkaasti valaistuun huoneeseen, jossa heitä odottivat kirjuri, kaksi vartijaa oven suussa ja tuima Führerin muotokuvataulu.
"Istukaa toki sohvalle, herra." upseeri osoitti sohvaa ja nyökkäsi sotilaille ovella. Nämä lukitsivat ovet.

Kopterissa sotilaat olivat ilmeettömiä ja hiljaa ja se tavallaan ahdisti Fredrikiä. Hän harkitsi pariinkin kertaan syanidikapselin käyttöä. Kun sotilastukikohtaan sitten illansuussa päästiin Fredrik ohjattiin jonkinnäköiseen päärakennukseen ja siellä jonkinlaiseen kuulustelutilaan.

"Kiitos. Tiedättehän toki etten tarvitse asianajajaa koska olen itse täysin lainoppinut. Se on virkani edellytys." Fredrik sanoi upseerille samalla kun istahti sohvalle. Fredrikistä tuntui kuin Führerin muotokuva tarkkailisi häntä ja ehkä se olikin salainen videolähetin Führerin toimistoon. Upseeri tarjosi vettä josta Fredrik kuitenkin kieltäytyi. Kun kuulustelut oli tarkoitus aloittaa kirjurilta oli mustekynästä päässyt muste loppumaan joten haettiin kannettava tietokone toimistosta.

"Arvatenkin tiedätte jo että Raban Faust sai apomorfiini myrkytyksen. Tappavan annoksen jos minulta kysytään, mutta myrkythän vaikuttavat eri ihmisiin eri tavoin. Minut se olisi ainakin tappanut." Fredrik selosti ja katsoi kahta sotilasta jotka vartioivat oven vieressä.

"Me tiedämme sen oikein hyvin, herra Van Sandenburg." upseeri sanoi. Hänellä oli harmaat hiukset ja ruskeat, ilmeettömät silmät. Hänen upseerintakissaan näytti killuvan everstin merkki.

"Kertokaahan, herra... kuinka ihmeessä herra Faust sai itseensä tappavan annoksen apomorfiinia? Minulle kun, ah, kerrottiin että hän olisi juonut sitä teidän tarjoamananne. Oltuaan sillä hetkellä jo hivenen sekavassa tilassa... tämähän tietysti kuulostaa aivan naurettavalta. Melkeinpä siltä, että te olisitte jopa yrittäneet päästää Puolueen puheenjohtajaa päiviltä." upseeri kohotti kulmiaan. Hänen äänensä oli petollisen rauhallinen. "Niin että mikäli minä nyt vallan väärässä olen syyttäessäni teitä poliittisen suurmiehen murhayrityksestä, voitte varmasti todistaa syyttömyytenne ja aloittaa puhtaasti siitä, kuinka ihmeessä lääkepullo sattui vain löytymään viinakaapistanne. Ja kuinka te ette sattumoisin tulleet vilkaiseeksi etikettiä, jossa sangen selvästi mainitaan kyseisen aineen syvin olemus. Taitaapa siinä pullon kyljessä olla käyttöohjeet ja kaikki." upseeri kumartui lähemmäksi: "Niissä taidetaan mainita, ettei ainetta saa juoda päivässä kahtakymmentä millilitraa enempää."

"Niin. Jokin juorukello sen jo teillekkin paljasti." Fredrik sanoi. Fredrik näytti yhtäkkiä vuosia vanhemmalta kuin oli. Nyt pitäisi valita sanavalinnat hyvin.

"Faust joi sen myr.. virvokkeen. Tässä tapauksessa se kuitenkin oli apomorfiinia. Tarjosin sen hänelle kyllä. Ja sekavassa tilassa hän on aina, suokaa anteeksi. Yritättekö vihjata että minä todella haluaisin murhata Raban Faustin omalla sukutilallani?" Fredrik murahti vastaukseksi. Fredrikin ääni vastoin oli varsin kylmä. "Kyllä olette. Miksi minä haluaisin murhata Raban Faustin. Tiedätte luultavasti että olen toiminut poliisivoimien ylipäälikkönä Alankomaissa ja senkin pitäisi jo hälventää epäilyjä. Ei minulla mitään intohimoa rikokseen pitäisi olla. Enkä minä tiedä mitä kaapissani on kun en ole käynnyt tilalla vuosikausiin. Viimeksi kai.. silloin kun vaimoni.." Fredrik sanoi äänellä joka sortui loppua myöten. Vaimosta puhuminen oli vieläkin vaikeaa. Fredrik kyllä tiesi että hänen vaimonsa oli siirtänyt apomorfiinin ja fentanyylin viinakaappiin. Hän oli murhannut itsensä fentanyylillä ja jättänyt apomorfiinin sitä varten että tulisi katumapäälle. Kelatessaan näitä tapahtumia Fredrik unohti upseerin kokonaan.

"Kovin ikävää." upseeri sanoi äänellä, joka ei olisi voinut välinpitämättömämpi olla. "Ja poliisinahan teillä olisi vallan hyvät edellytykset murhata joku. Te tiedätte, kuinka systeemi toimii. Haluatteko kuulla, mitä minä ajattelen? Minä ajattelen, että siirsitte fentanyylin ja apomorfiinin viinakaappiinne aivan itse. Kutsuitte herra Faustin perheineen kylään ja päätitte herrasmiehenä tarjota vieraallenne miestä väkevämpää. Juotitte hänelle liköörejänne, kunnes hän alkoi olla siinä tilassa, että kuravesikin olisi maistunut hyvältä. Sen jälkeen siirryitte apomorfiiniin, ja varmistettuanne että hän sai aineen sisäänsä kyllin tappavana annoksena hälytitte hänen vaimonsa paikalle. Kenties kuvittelitte, että esiintymällä katuvana isäntänä hälventäisitte epäilyjä?" upseeri ehdotti. Hän oli raivostuttavan rauhallinen, ikään kuin olisi jo päättänyt Fredrikin olevan syyllinen ja kuulustelisi tätä nyt vain näennäisesti.

Kirjuri pöydän takana näpytteli kannettavaansa ylös puhutut sanat ja lopetti pian, odottaen taas mitä Fredrik vastaisi.

"Niin tiedän. On uhri, toinen uhri ja poliisi. Poliisi ottaa jonkun syylliseksi vaikka tämä olisikin täysin syytön ja siellä sitä sitten istutaan." Fredrik sanoi ja piti hetken taukoa: "Minusta tuntuu että tässäkin on nyt käynnyt niin. Minusta on tehty syntipukki. Mistä minä tiesin että hän neljästä likööripullosta, vodkapullosta ja fentany.. apomorfiinipullosta humaltuisi? Rotterdamissa oli paljon humalaisempiakin ihmisiä." Fredrik selosti ja jatkoi sitten vielä puhelemistaan Rotterdamin ajoista.

"Se että hän joi pullollisen fent.. apomorfiinia oli täysin hänen oma vikansa. Mitäs joi. Pitää itse tietää koska lopettaa. Ja näytänkö minä vaaralliselta murhaajalta? No.. Näytänkö? En.." Fredrik sanoi kauhistuttavasti aavemaiselta kuulostavalla äänensävyllä. "Mistä minä tiesin että siellä fent.. apomorfiinia oli." Fredrik kysyi uudelleen. Todellisuudessa Fredrik tiesi enemmän. Esimerkiksi sen ettei kyseessä ollut apomorfiini tai fentanyyli vaan kodeiini. Morfiinin sukulaisaine. Keskushermoston lamauttava myrkky joka yliannostettuna aiheuttaisi luultavasti hengityslaman, pahimmassa tapauksessa kooman. Fredrik kauhistui äkkiä muistettuaan kodeiinin ja se näkyi päällepäin.

"Lyön vaikka vetoa että herra Faust olisi rajoittanut juomistaan jos olisi tiennyt juovansa fent-apo-mitä-lie nyt joikin. Teille ei taida olla selvillä edes, minkä aineen piikkuun myrkytyksenne laittaisitte." Upseeri totesi tyynesti. Hän oli ilmiselvästi tehnyt tätä samaa hommaa ennenkin, ja tuntui olevan aina yhden askelen edellä.

Huomattuaan toisen kauhistuneen hänen piinaava hymynsä vain syveni: "Olette tehneet tilanteesta itsellenne mahdottoman, herra Van Sandenburg. Nyt, viimeisen kerran... kertokaa täsmällisesti, mitä tapahtui, miksi ja mitä se aine oli, niin voitte pelastaa itsenne siitä helvetistä, joka teitä odottaa." upseeri vaikeni kun hänen taskussaan oleva laite piipitti. Mies vilkaisi sitä, kohotti kulmiaan ja käänsi sitten katseensa Fredrikiin.

"Onneksi olkoon. Olette juuri tappaneet Puolueen puheenjohtajan. Führer on varmasti ylpeä teistä."

Seuraavat sekunnit ratkaisivat, mihin päin Fredrikin elämä kääntyisi. Upseeri ilmiselvästi odotti, miten 'murhaaja' reagoisi tilanteeseen.

"Siinä tilassa, tuskin." Fredrik vastasi toisen lääkenimisekoiluun: "Ja kyllä tiedän. Ehkä.." Fredrikin olisi tehnyt mieli myrkyttää upseerikin tuohon paikkaan, mutta riskejä ei voinnut ottaa. Toinen myrkytys kääntäisi epäilyt hyvin tehokkaasti häneen.

"Selvä.. Aine oli kodeiinia ja oksikodonia. Ne ovat sukulaisaineita ja aiheuttavat yhdessä keskushermoston täydellisen lamaantumisen, pahimmassa tapauksessa käyttäjä kuolee hengityslamaan." Fredrik selitti ja varautui kaikkein pahimpaan laitteen piipatessa. "Kuollut? Mutta miten se on mahdollista. Kodeiini tai oksikodoni eivät vaikuta näin nopeasti.. Ainakaan tällä tavalla.. Mutta ehkä alkoholin kanssa. Ei. Se ei voi olla mahdollista. Vaikka ehkä yhteiskäyttö vaikutti. Voi kun hän ei olisi ottanut myös fentanyyliä.. Toivon totisesti ettei. Tuossakin on jo tappava määrä aineita. Lisää siihen vielä fentanyyli. Tosin fentanyylipullo oli avaamaton." Fredrik selosti ja katseli välillä hermostuneesti upseeriin.

Kirjuri merkitsi tarkasti ylös mistä aineista oli kyse ja lähti soittamaan. Upseeri risti kätensä: "Noh... yllätyksiä sattuu. Kenties ette tunnekaan myrkkyjä niin hyvin kuin kuvittelitte tuntevanne. Mutta voin vakuuttaa, että kuollut hän on. Kuollut kuin kivi." upseeri totesi. Laite piippasi taas ja upseeri noukki sen melkeinpä laiskasti taskustaan. Hänen kulmansa kohosivat aavistuksen, kunnes hän laski taas laitteen piiloon ja tuijotti jälleen Fredrikiä yhtä luotaantyöntävän säälimättömästi kuin ennenkin.

"Te siis väitätte minulle käsi surkealla sydämellänne, että tämä kaikki oli vain puhdas vahinko? Että te ette selvin päin ja kaikissa järjissänne missään vaiheessa huomanneet juottavanne herra Faustille hermostomyrkkyjä?" upseeri kysyi. Hänen hymynsä hyytyi ja ilme valahti karmeaksi, suorastaan verenhimoiseksi: "Tiedättekö yhtään kuinka järjettömältä tuo kuulostaa? Tuon kaltaista alkeellista virhettä ei tekisi edes cp-vammainen oranki!" mies provosoi ja iski nyrkillä pöytään. Kirjuri palasi takaisin koneensa ääreen ja alkoi taas kirjoittaa.

"Minä kyllä tunen myrkyt. Olen opiskellut niitäkin Haagissa. Ja jos tuo provosoiva asenne ei muutu saattaa teillekkin käydä huonosti." Fredrik sanoi varmistettuaan ensin että kirjuri oli poistunut. "Faust ei voi olla kuollut. Se on mahdottomuus. Ei hän näin nopeasti kuole. Laskelmieni mukaan hän kuolee kello kolme kaksikymmentäyhdeksän ensi yönä. Jos kuolee." Fredrik tarkensi ja katseli kun upseeri leikki taas piipparilaitteellaan.

"Jos väitätte minua surkeaksi niin selvä, jos väitätte minua cp-vammaiseksi orangiksi niin selvä, mutta murhaajaksi ette minua kutsu." Fredrik sanoi hyvin vakuuttavalla äänensävyllä, joka oli ilmeisesti tarkoitettu varoitukseksi. "Hän nieli hermostomyrkkyjä kyllä, hän on kriittisessä tilassa kyllä, hän voi kuolla aamuyöllä kyllä, mutta se ei ole mitenkään minun vikani." Fredrik sanoi kun kirjuri saapui takaisin huoneeseen.

"Arsenikki on ikävä myrkky. Muistakaa se." Fredrik sanoi ja katsoi upseeria merkitsevästi.

Upseeri alkoi hekottaa. Sitten hän alkoi nauraa. Sitten hän nauroi suorastaan sydämellisesti: "Uhkailetteko te minua?" mies totesi, lopetti sitten naurunsa kuin seinään ja hymyili Fredrikille ilottomasti: "Eberhard, Dietmar, pidättäkää tuo mies. Katsokaa, että hän pysyy telkien takana kunnes päätös hänen syyttömyydestään tai syyllisyydestään tulee."

Ovella seisoneet sotilaat siirtyivät Fredrikin taakse ja toinen otti esiin käsiraudat: "Tulkaa rauhallisesti mukaamme, herra."

Upseeri nousi ylös ja marssi pois huoneesta. Sotilaista toinen meni avaamaan huoneen toisella puolella olevan oven, joka luultavasti johtaisi pidätysselliin. Kirjuri allekirjoitti tulostamansa lappusen: "Lausuntonne viedään korkeimman oikeuden harkittavaksi ja punnittavaksi. Päätöksestä ilmoitetaan teille viimeistään huomenna. Olkaa hyvät ja ojentakaa kaikki yksityinen irtaimistonne, jota teillä on mukananne."

Fredrik huokaisi ja antoi puhelimensa sekä kellot ja muut vitkuttimet joita hänellä sattui olemaan mukanaan kirjurille ja lähti sitten upseerien mukana pidätysselliin. Joko hänet tapettaisiin tai armahdettaisiin. Fredrik kallistui edellisen vaihtoehdon puoleen. Kirottu Faust. Tietämättömänä ajasta Fredrik alkoi nukkumaan.

---------------------

Aamulla Fredrik heräsi tapansa mukaan kuuden maissa. Hän ei tosin itse kellonaikaa tiennyt. Hän katseli taskuunsa jota ei ollut ymmärretty tarkastaa. Syanidipilleri oli vieläkin tallella. Ihan kaiken varalta. Fredrik päätti tehdä häijyn tempun herättämällä kaikki hirveällä metakalla jota piti sellissään. Pitäähän sotilaita muistaa ystävällisesti.

"Mitä täällä metelöidään?" Ensimmäinen sotilas oli kysynyt ja katsonut Fredrikiä kysyvästi, mutta Fredrik ei ollut kertonut mitään. Hän vain hymyili.

Päivä vitkutteli tuskallisen hitaasti eteenpäin. Fredrikille tuotiin ruokaa jossakin vaiheessa. Sitten oli taas pitkään hiljaista ja ankeaa.

Kello kolmen aikaan (Fredrikillä ei tietenkään ollut ajankohdasta hajuakaan) kaksi sotilasta saapui ankean sellin ovelle ja lukko avattiin. Toinen heistä astui sisälle: "Teitä jatkokuulustellaan. Ojentakaa kätenne." mies otti vyöltään käsiraudat ja valmistautui kiinnittämään ne Fredrikin ranteisiin. Mies talutettiin taas kerran siihen samaan huoneeseen, jossa hän oli ollut eilen.

Tosin tällä kertaa paikalla vastaanottamassa ei ollut vain se eilinen ikävä eversti (oli hänkin siellä), vaan myös toinen hahmo.

Fredrik tuskin oli pahimmissa painajaisissaankaan nähnyt Führer Faustia niin uskomattoman hirmustuneen näköisenä. Hänestä ikään kuin uhkui pahaa tahtoa ja anteeksiantamattomuutta. Vaikka hänen ilmeensä oli edelleen tyyni ja vakava, hänen harmaansinisistä silmistään saattoi nähdä niin kuolemaa enteilevän katseen, että se olisi saanut kovemmankin miehen pelkäämään tosissaan henkiriepunsa puolesta.

Fredrik näytti kymmenisen vuotta vanhemmalta kun häntä talutettiin taas kuulusteluhuoneeseen jossa hän odotti näkevänsä tympeän everstin, mutta kauhukseen näkikin Führerin.

"Mein Führer, se oli vahinko. Mitä syytä minulla olisi ollut murhata veljenne?" Fredrik aloitti selittelyn hyvin (epä)vakuuttavasti. "Veljenne tuota noin oli sekavassa mielentilassa eikä tiennyt mitä teki. Hän tuota aikoi tehdä itsemurhan koska inhoatte häntä." Fredrik selitti täysin paniikissa Faustille joka vain katsoi tätä.

Fredrik selitti pitkään kaiken myrkyistä joita Raban oli juonnut ja miksi hän oli juonnut. "Teidän pitäisi ehkä uhrata enemmän aikaa veljellenne. Se voisi olla hyväksi hänelle." Fredrik mutisi ja katseli vesilasia joka oli asetettu hänen eteensä pöydälle. Juoda hän ei uskaltanut. Osaksi myrkytyksen pelossa, osaksi tunnelmasta johtuen.

Führer Faust katseli Fredrikiä sillä tavoin kuin teurastaja katsoo lammasta ennen kuin aikoo viiltää sen kurkun auki.

"Vahinko..." mies sanoi lopulta. "Kovin kohtalokas vahinko. Te olette monta kertaa vedonneet siihen, että veljeni jatkoi juomista, koska oli sekavassa tilassa. Miksi te ette menneet väliin, jos tiesitte hänen juovan hermostomyrkkyjä?"

Veljeni. Ei herra Faust, ei Raban Faust, ei Puolueen puheenjohtaja. Veljeni.

Führer taisi olla aika järkyttynyt tapahtuneesta. Tosin kukapa ei olisi. Rabanin oli määrä lähteä mukavalle pikku perhelomalle ja palata terveenä takaisin maanantaiksi. Sen sijaan hän makasi letkuissa koomassa Hampurin sairaalassa odottamassa koperikuljetusta Germanian huippusairaalaan. Kuka tahansa oli melko järkyttynyt tällaisessa tilanteessa.

Fredrik säikähti Faustin äkillistä teurastajan katsetta aika lailla ja joutui ottamaan kulauksen vettä edessään olevasta lasista.

"Vahinko..." Fredrik toisti Faustin sanoja. "Hän jatkoi koska oli sekavassa tilassa. Hän tosin on aina sekavassa tilassa. En kai minä nyt miltään lapsenvahdilta näytä. En tiennyt hänen juovan hermostomyrkkyjä. Asia paljastui vasta myöhemmin. Kun hän oli sängyssä 'nukkumassa'."

Fredrikin käsitykset siitä että lomasta todella tulisi Elämysmatka olivat toteutuneet. Pitäisiköhän harkita meedion uraa? Jos sotilastukikohdasta enään koskaan palaisi hengissä. "Pahoittelen syvästi, mein Führer. Mutta tietämykseni mukaan hänet voidaan ehkä pelastaa vielä. Jos hän saa oikeanlaista hoitoa pian jossain huippusairaalassa." Fredrik sanoi painottaen sanaa oikeanlaista.

Niinpä niin. Tälläistä Elämysmatkailua Hampurissa.

"Miksi teillä oli hermostomyrkkyä viinakaapissanne? Ja minä haluan oikean syyn. En mitään tekaistua tarinaa hänen itsemurhayrityksistään." Führer kysyi. Hänen aavemainen vakavuutensa näinkin epötoivoisessa tilanteessa sai hänet entistä epäinhimillisemmän oloiseksi. Eikö mikään tosiaan suistanut miestä raiteiltaan? Ei edes hänen veljensä, hänen ainoan perheenjäsenensä, kituminen kuoleman rajamailla?

Upseeri Führerin vieressä ei puhunut mitään, mutta tarkkaili Ferdrikiä tuumivasti. Tämän puheet ja uhkailut arsenikista oli nekin luultavasti raportoitu Führerille. Fredrik oli antanut itsestään varsin vaarallisen kuvan moisilla puheilla. Se ei ehkä olisi hyväksi tällaisessa tilanteessa.

Kirjuri ei ollut paikalla. Ilmeisesti tätä tapaamista ei haluttu raportoida...

"En voi kertoa sitä teille, mein Führer. Syy on henkilökohtainen ja vakuutan ettei sillä ole mitään tekemistä asian kanssa." Fredrik vastasi vakavana istuvalle Faustille. Miksi juuri Rabanin oli täytynyt juoda hänen vaimoltaan jäljelle jäänneet myrkyt. Luultavasti hän ei ollut ehtinyt siirtää niitä kuollessaan. Piilotti vain hyllyn taakse.

Fredrik katseli vähän väliä upseeria ja mulkoili tätä jos katsoi että tuijottelu riitti jo. Arsenikkiuhkailut ja muut oli varmasti kerrottu Führerille. Fredrik ajatteli taskussaan olevaa syanidipilleria. Kymmenen sekunttia ja kaikki olisi ohi.

Fredrik huomasi myös kirjurin puuttumisen, mutta se ei häntä huolettanut. Enemmän häntä huoletti lehdistö.

"Teinä minä kertoisin sen syyn." Führerin vieresssä seisova upseeri tokaisi "Teinä minä todella kertoisin, sillä tässä valossa näyttää vakavasti siltä että ne pullot ilmestyivät teidän kaappiinne ja Raban Faust vain sattumalta teidän tietämättänne imaisi ne kitusiinsa. Se on kovin epätodennäköistä se sellainen."

Führer ei puhunut mitään, mutta eipä hänen tarvinnutkaan. Hän oletti, että Fredrik itsekin ymmärtäisi, ettei nyt ollut aikaa vedota henkilökohtaisiin syihin. Hänen elämänsä oli juuri nyt vaakalaudalla, jonka tasapaino horjui rajusti. Pienikin tiedon pimitys voisi johtaa sen äkilliseen sortumiseen, ja Fredrikin ja hänen perheensä maine olisi ikuisiksi ajoiksi vedetty lokaan.

Tätä Fredrik ei tietenkään olisi enää itse todistamassa. Suur-Saksassa ei ollut kuolemantuomiota, mutta onnettomuuksia voi taoahtua. Voi vaikka kaatua portaissa matkalla vankilaan, tai joutua vihaisen Puolueen jäsenen ampumaksi.

Kaikkea sitä sattuu ja tapahtuu.

Fredrik huokaisi syvään ja aloitti sitten selittämisen: "Tiedätte luultavasti että vaimoni kuoli nelisenkymmentä vuotta sitten? Siitä lähtien aloin karttaa tuota taloa. Palatessani sinne kuitenkin huomasin viinakaapin olevan auki. Ajattelin että joku alainen oli käynnyt juomingeilla mutta kun mihinkään muuhun ei huoneessa ollut koskettu tajusin että vaimoni oli jättänyt sen auki. En ihmetellyt. Hän kävi joskus ottamassa juomista jos hänellä oli hankalaa." Fredrik aloitti ja piti hetken tauon: "Aloin kuitenkin tutkimaan asiaa kun veljellenne sattui tämä pieni onnettomuus. Löysin sieltä koniini- ja apomorfiinipullot avattuina. Silloin tajusin ettei vaimoni kuollutkaan onnettomuuten. Hänet myrkytettiin tai hän myrkytti itsensä. Tajusin että myrkyt huomattaisiin kyllä aikoinaan joten piilotin ne takaisin lääkekaappiin. Joku kuitenkin kertoi teille että hän oli juonnut niitä minun viinakaapistani. Tajuatte nyt kai kaiken?" Fredrik sanoi ja lopetti puheensa dramaattiseen äänensävyyn.

Hän otti kulauksen vettä taas ja katsoi kelloa joka tikitti Führerin yläpuolella.

Jos Führer olisikin tavallisesti tuntenut myötätuntoa, niin nyt hän ei sitä tuntenut. Hän olisi halunnut kuristaa tuon miehen hengiltä, määrätä surmattavaksi heti.

Tuo mies olisi syypää hänen veljensä kuolemaan. Ja tuo sai olla varma, että jos Raban kuolisi, edes vahinkoon vetoaminen ei enää pelastaisi vanhan hollantilaisen henkeä.

Führer Faust kääntyi ympäri ja viittasi sotilaita avaamaan hänelle oven. Toinen sotilaista kumarsi: "Mein Führer..." ja avasi oven päästääkseen valtionpäämiehen ulos. Führer asteli käytävälle. Eversti katsoi vuoroin hänen selkäänsä, vuoroin Fredrikiin, ja marssi sitten Führerin perään. Huoneen ovi kolahti kiinni.

Kello naksutti minuutin, toisen, kolmannen... hiljaisuus huoneessa löyhyi painottomana ja ahdistavana jokaisen yläpuolella. Vesilasiin laskeuuti kärpänen. Se joutui veden vangiksi ja yritti epätoivoisesti pyristellä vapauteen.

Viiden minuutin päästä ovi avattiin. Tuttu eversti seisoi sen takana. Hän sanoi jotakin toiselle sotilaalle ja häipyi sitten tiehensä. Sotilas nyökkäsi ja käänsi vakavat kasvonsa Fredrikiin: "Seuratkaa minua, herra Van Sandenburg-Della Chiesa. Vien teidän helikopterille, joka kuljettaa teidät takaisin kartanollenne."