die Ruhestunde

Puoluetalon valkoisessa eteishallissa Raban Faust naputteli hermostuneena pöytää. Puheenohtaja oli juuri tullut pienimuotoisesta palaverista ja istahtanut yhteen eteishallin lukuisista pikku pöydistä lepuuttaakseen särkevää polveaan. Hän oli myös aiemmin tänään lähettänyt veljelleen sähkeen, jossa pyysi saada tavata tämän. Hän olisi halunnut puhua hieman Puolueen asioista, noin yleisesti, ja muutenkin tavata veljeään pitkästä aikaa.

Nuoremmalla iällä veljekset olivat usein paenneet kodin jatkuvia juhlia ja Puoluetilaisuuksia läheisen pienen kosken juurelle. Siinä kuohuvan veden äärellä he olivat tehneet lupauksen; kumpikaan heistä ei sitten koskaan sekaantuisi Puolueeseen! Tietenkin lupaus oli unohtunut jossakin vaiheessa. Ja millä tavalla!

Raban naurahti ja siveli pieniä viiksiään. Vyö puristi ikävästi vatsaa, ja puvuntakkikin oli käymässä vähän ahtaaksi. Hildekin oli varovasti ottanut kantaa hänen lihomiseensa; ruokailussa oli aina yhä vain enemmän kasviksia ja salaattia. Raban ei vain voinut sietää salaattia! Puput eivät syöneet hänen ruokiaan, joten hänkään ei syönyt niiden ruokia. Jotain tälle silti pitäisi varmaan tehdä. Tätä menoa hän näyttäisi pian turvonneelta lihotussialta.

Pitäisi siis ostaa uusi puku. Tällä kertaa ehkä enemmän hänen tyylisensä. Nykyinen musta puvuntakki ja kireä kauluspaita saivat hänet tuntemaan itsensä sirkusapinaksi. Apinaksi, jonka piti kiertää kaiken maailman kissanristiäisissä antamassa Puolueen tukea sille sun tälle... mies huokaisi ja kaatoi pöydän päällä olevasta vesikannusta itselleen vettä.